Voimavarat vähissä
Kotikoulu on tältä osin taputeltu ja olo on kaikkensa antanut, helpottuneen väsähtänyt. Viimeiset kaksi kuukautta vei aika äärirajoille. Selvisimme kyllä hienosti, mutta en olisi jaksanut enää päivääkään. Ollaan pisteessä, kun voimavarat on hyvin vähissä.
Olen ollut äitinä jo yli 12 vuotta ja törmännyt useampaan väsymyshetkeen ja masennuskauteen. Nyt en lähde purkamaan niitä, ehkä joskus myöhemmin. Nyt oli tarkoitus pohtia kuinka kotikoulu ja tämä korona-arki on vienyt voimavaroja. Mistä voimia voi saada lisää tällaisena aikana?
Pää täynnä ja täysin tyhjä
Itselläni on se hetki, kun pää on niin täynnä ja täysin tyhjä samaan aikaan. Puhun höpöjä, en muista ihan normaaleja asioita, enkä jaksa tarttua oikein mihinkään. Kirjoittaminen ja varsinkin tekstin jäsentäminen on todella vaikeaa. Olen tämänkin tekstin kirjoittanut jo moneen kertaan aina uudelleen ja uudelleen. Päädyin lopulta jakamaan sen useampaan eri tekstiin. Vanhempien jaksaminen on niin laaja alue.
Nyt tämä koronan ja kotikoulun aiheuttama tilanne pitäisi saada jotenkin purettua ja ladattua akut uusiksi. Kiitos koulujen, onnistun siinä ehkä juuri ja juuri, ennen kuin kesälomat alkavat! Aloitan purkamalla sen tähän tekstiin.
Kotikoulun takia voimavarat vähissä
Minulle kaikkein raskain taakka oli vastuun ottaminen koulusta. Isossa perheessä on valmiiksi monta liikkuvaa osaa ja paljon asioita mielessä. Täytyy olla koko ajan ajanhermoilla valmiina reagoimaan. Muistaa ja tietää miljoona asiaa. Nyt siihen lisättiin parin lapsen koulu. Ei mikään pikku juttu.
Vaikka opettajilta tuli upeat selkeät ohjeet ja he olivat loppupelissä vastuussa koulutehtävistä. Silti minun vastuullani oli, että lapset suorittivat tehtävät ajallaan ja saivat tarvitsemansa tuen niihin. Keräillä monesta eri viestistä tehtävät ja sovittaa ne meidän päivärytmiin. Ottaa vastaan kiukut ja tuskastumiset, kysymykset ja uhoilut. Onnekseni 6-luokkalainen hoiti kaikki hommansa aivan itse ja yleensä pöydän ääressä oli vain kaksi koululaista.
Jos olisinkin voinut keskittyä vain heihin, olisi tämä poikkeusaika ollut varmasti melko mukavaa. Mutta pikkuneiti tuholainen teki kyllä kaikkensa, että hänet huomioitiin. Sen lisäksi yritin huomioida myös 5-vuotiaan, joka ei pidä itsestään numeroa, vaan häviää helposti muiden taakse.
Yritin siihen päälle hoitaa kodin ja kirjoittaa blogia. No eihän siitä mitään tullut. Koti on ollut kuin pommin jäljiltä ja blogia en ole saanut haluamallani tahdilla eteenpäin. En todella ymmärrä, kuinka ihmiset ovat pystyneet tekemään etätöitä kotikoulun ohella. Nostan todella hattua kaikille heille!
Lähipiirin normaali tuki puuttuu
Tämän kaiken vastapainoksi kun olisi saanut elää normaalia elämää, olisi ollut huomattavasti helpompaa. Onhan se kuluttavaa olla VAAN kotona ja koko ajan VAAN oman perheen kesken. Meidän elämä on normaalisti koti-painotteista, mutta täynnä ihmisiä. Sukulaisia ja ystäviä, joilta saa aina energiaa ja tsemppiä seuraavaan päivään. Nyt kaikki ne voimavarat ovat vähissä.
Olen ollut monesti illalla niin väsynyt, etten todella ole jaksanut enää soittaa ystävälle. Vaikka tiedän, kuinka olisin siitä saanut voimia. Halusin vain päästä nukkumaan. Blogin kirjoittaminen on jäsennellyt kivasti ajatuksiani ja antanut virtaa. Pakko myöntää, että myös oma somen kuluttaminen on lisääntynyt. Sitä kautta on pystynyt huijaamaan itseään, olevansa muka muiden ihmisten parissa.
Kun olen lasten kanssa yksin pidemmän pätkän, normaalisti suunnittelen jotain ohjelmaa. Näemme ihmisiä, jotta aika kuluisi nopeammin. Nyt päivät ovat olleet NIIN pitkiä. Kun kukaan ei lähde minnekään, eikä meillä käy ketään.
Helpompi tie
Olisihan tämän voinut tehdä helpomminkin, mutta itse halusin panostaa tähän opetehtävään, joka minulle annettiin. Minulla oli siihen mahdollisuus ja koin sen etuoikeutena ja siten myös velvollisuutenani. Pidin tärkeänä, että lapsilla säilyi aikataulut ja rutiinit. Yritin myös panostaa tilanteen mukavuuteen pitämällä kiinni ulkoilusta, kuvaamataidosta, leipomisesta, liikunnasta ja musiikista. Monesti ne myös jäivät, kun ei jaksanut enää tsempata.
Minulla on tapana antaa 110 lasissa ja sitten väsähtää täysin. Pitäisi oppia jakamaan energiaa hieman tasaisemmin.
Lapsilla ei normaalisti ole laitteita käytössään ja telkkaakin katsotaan hyvin harvoin. Etäkoulun takia lapset ovat joutuneet viettämään aikaa ruudulla. Vanhin osti jopa oman tietokoneen, jotta kouluhommat sujuvat helpommin. Edelleenkään he eivät pelaa pelejä tai katso ohjelmia. Muutamia elokuvailtoja pidetty. Normaalisti tämä on oljenkorteni, jota säästelen vain niitä pahimpia päiviä varten, kuten migreenipäiviä.
Mistä olen saanut lisäpuhtia
- Terveys. Saan olla kiitollinen, että koko perhe on pysynyt terveenä.
- Laatuaika perheen kanssa. Ihania hetkiä lasten kanssa ja koko perheen kesken.
- Oma hyvinvointi. Uni ja ravinto. Myös herkuttelu ja hemmottelu. Sauna!
- Musiikki! Se rauhoittaa ja piristää. Jollei joku soita jotain, on taustamusiikki päällä melko usein.
- Liikunta. Paljon on lenkkeilty, jumppailtu ja joogattu.
- Ulkoilma. Lenkit ja pihahommat ovat antaneet uskoa tulevaisuuteen.
- Oma aika. Päikkärihetket parvekkeella tai telkkarin ääressä.
- Blogin kirjoittaminen.
- Ystävät etänä. Sen mitä olen jaksanut. On ollut ihana jutella ystävien kanssa.
- Parisuhde. Itselleni suurin voimanlähde. Treffi-illat! On ollut jotain mitä odottaa!
Etuoikeutettu kahden vanhemman perhe
Koen olevani hyvin etuoikeutettu, kun meitä on kaksi vanhempaa pyörittämässä arkea. Jaamme tehtäviä ja vastuuta. Korona-aikana on ollut iso etu saada viettää aikaa puolison kanssa. Ei ole joutunut kokemaan yksinäisyyttä, kun koko ajan on ihmisiä ympärillä ja toinen aikuinen, jonka kanssa jakaa tämän kaiken.
Onneksi mieheni on käynyt töissä. Jos olisimme olleet koko ajan molemmat kotona, voisi tilanne olla täysin toinen.
Meillä lapset menevät aikaisin nukkumaan ja illalla jää vielä ihanasti aikaa itselleen tai parisuhteelle. Pidämme 1-2 deitti-iltaa viikossa. Panostamme iltapalaan, saunomme rauhassa, katsomme telkkaria tai pelaamme lautapeliä. Kauhulla mietin, kuinka kauan saan pidettyä kiinni tästä iltarauhasta, ennen kuin teinit valtaavat talomme.
Äidin oma aika
Toki sitä on ollut nyt vähemmän, mutta olen aina ollut hieman huono tässä oman ajan ottamisesta. En tykkää pyytää apua tai vaivata muita. Yleensä ystävät kyläilevät paljon meillä. Olen kotihiiri, enkä tykkää harrastaa tai nollata aivoja baarissa.
Löysin kuitenkin melko varhain oman tyylini huolehtia tästä omasta ajasta. PÄIVÄUNIAIKA! Se on aina ollut minun omaa aikaa! Pidänkin kynsin hampain kiinni siitä, että talossamme on täyshiljaisuus 12-14. Pienet nukkuvat, isommat tekevät jotain rauhallista ja hiljaista omissa huoneissaan. Minä syön mitä mieleni tekee, katson hömppä tv-sarjoja tai elokuvia, kudon/virkkaan, teen palapeliä tai löhöilen muuten vaan.
Nyt omaa aikaa on ollut kirjoittaminen, lenkillä kynti ja kerran viikossa ruokakaupassa käynti. Prisma-reissut yksin ovat aina olleet kotiäidin lomamatka, mutta nyt varsinkin. Tähän omaan aikaan ei ole tullut niin isoa muutosta omalla kohdallani. Silti kaipaan ystäviäni todella paljon ja sitä, että ovi käy!
Toisille tämä on normaalia
Olen miettinyt paljon perheitä, joilla asiat eivät lähtökohtaisesti ole niin hyvin kuin meillä. Olen myös miettinyt niitä äitejä, joilla elämä on tätä aina! Ei lähipiiriä, johon tukeutua. Ei aikaa tai mahdollisuutta osallistua ulkopuolisiin aktiviteetteihin tai hemmotteluhetkiin. Mistä he saavat vastapainoa vanhemmuudelle? Vai jaksavatko he vain hammasta purren päivästä toiseen eteenpäin?
Tähän kiteytyy paljolti syy miksi haluan kirjoittaa! Haluaisin auttaa muita äitejä jaksamaan paremmin.
En ole hyvä pyytämään apua, vaikka minulla olisi sitä tarjolla. Entä he, kenelle ei kukaan tarjoa apua?
Elämä jatkuu
Vaikka on päiviä, kun kaikki kaatuu päälle ja mikään ei suju. Vaikka on päiviä, kun ei vaan jaksa enää nostaa edes kättään ja kaikki voimavarat on vähissä. Elämä jatkuu ja äitinä meidän on vain jaksettava jatkaa. Löydettävä keinot, millä pitää itsensä kasassa romahtamatta tyysti. Onneksi meillä on toisemme ja voimme auttaa ja tukea toinen toisiamme! Pidetään se mielessä! Meidän vanhempien pitää vetää yhtä köyttä, eikä missään nimessä lisätä toistemme taakkaa.
Lisää vanhempien jaksamisesta luvassa myöhemmin.
Joo nyt on tosi taiteilua parisuhde ja oman ajan kanssa, kun vanhin menee samaan aikaan nukkumaan vanhempien kanssa! Tosi hankala löytää yhteistä aikaa! Itsellä ollut töissä niin raskasta että kotona ollessa on vaan yrittänyt höllätä ilta-ajat että saisi levättyä, muu perhe vetänyt kotikoulua huikealla tavalla, ilman minun panostani. Keskitytty illat ruoanlaittoon, pyykkiin ja omalle palautumiselle on jäänyt tosi vähän aikaa. Lapset on saaneet ommella ja askarrella ja majailla, mikä on tarkoittanut järkyttävää sotkua… olisi niin kiva päästä purkamaan livenä kävelylenkeillä kaikkea!
Sä olet antanut panoksesi töissä, mikä on todella arvostettavaa! JA olet niin löhöily illat ansainnut! Ja eiköhän tästä kohta lenkkeilemäänkin päästä! Tsemppiä ja voimia!