Valikko Sulje

Lasten kanssa olen päässyt kokemaan vauhdilla vaihtuvia ja vahvoja tunteita. Meidän perheessä tunteita ei piilotella, vaan ne näkyy ja kuuluu. Yhtenä päivänä tällä viikolla tuli itselleni tunteiden pakkauma ja purkaus. Se pisti jälleen miettimään tarkemmin vallitsevaa tunteiden kirjoa.

äidin tunteiden purkaus

”Istun vaatehuoneessa ja itken vuolaasti. Olen juuri viettänyt lapseni kanssa erittäin tunnekylläisen tunnin!

Aloitimme englannintuntia ja yksi lapsista heitti liinat kiinni. Hän päätti lopettaa yhteistyön ja ryhtyä kykenemättömäksi. Hän sotki, pelleili, hajotti ja suorastaan halveksi minua. Tiesin, että tästä se sitten taas lähtee. Olen nähnyt tämän ennenkin ja loppua ei varmasti helpolla tule. ”En jaksa tätä nyt, olen aivan loppu jo valmiiksi.”

Olen itse todella huono englannissa ja olimme molempien mukavuusalueen ulkopuolella. Jouduin jopa varmistamaan puhelimelta oikeinkirjoitusta, etten vain opeta väärin. Siihen vanhempi veli tokaisi halveksuvasti: ”On meillä kans tosi hyvä enkun ope, ku ei ees tota osaa ite kirjoittaa.” Se iski arkaan paikkaan. Tuo lause tiputti minut vanhoihin haavoihin. Olin taas pikkutyttö, jota englanninopettaja ja isoveli moitti ilkeästi.

Tunteet nousivat entisestään pintaan. Muut lapset saivat tehtävänsä tehtyä ja lähtivät välitunnille. Jäin kahden pojan kanssa. Pidättelin itkua ja peitin sen voimistamalla ääntäni. Vastasin lapseni käytökseen lapsen tasolla. Minulta ei vain löytynyt enää positiivista asennetta tai rauhoittavaa järkeilyä. Huusin ja käskytin. Tiesin koko ajan, että lapseni osaa tämän asian, mutta ei vain halua tehdä sitä. En silti pystynyt luovuttamaan, vaan olin jääräpää siinä missä poikanikin. Odotin ja odotin.

Aloitimme aina alusta, kun paperiin tuli sotkua. Onneksi löysin jostain rauhan, eikä tilanne riistäytynyt huutokilpailuksi. Jatkoimme kärsivällisesti kirjoittamista. Hän sotki tahallaan ja minä pyysin aloittamaan alusta. Toiset tulivat jo takaisin välitunnilta ja hän edelleen istui päättäväisenä tekemättä toivottuja asioita. Annoin vähän tilaa ja hoidin omia asioitani samalla. Palasin pöydän ääreen katsomaan tilannetta ja jokin pala oli loksahtanut kohdalleen. Hän oli tehnyt tehtävän täydellisesti! Sen lisäksi hän oli kirjoittanut tehtävän loppuun: ”Anteeksi äiti.”

Purskahdin itkuun. Halasin lastani, kehuin valtoimenaan upeaa tehtävän suoritusta ja kiitin. Pyysin anteeksi, että olin julma ja vaativa. Poikani vastasi itkun takaa ”ei se mitään.

Menin vaatehuoneeseen ja purin kaikki nuo edeltävän tunnin tunteet samalla itkulla ulos. Ärsyyntymisen, epätoivon, riittämättömyyden, huonouden, heikkouden, lapsellisuuden, ilkeyden, jääräpäisyyden, sitkeyden, ylpeyden, onnistumisen ja rakkauden! Palattuani huomasin myös poikani saaneen jonkin möykyn pois sisältään. Loppupäivä sujui aivan täydellisesti ja iloisin mielin.”

Harjoiteltava yhdessä

Me kaikki tarvitsemme tavan, jolla purkaa tunteita. Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lapsia löytämään näitä keinoja ja harjoiteltava samalla myös itse. En edelleenkään tiedä mikä oli ratkaiseva tekijä: Ehkä se, etten antanut periksi ja lapsi huomasi, etten jätä häntä yksin. Ehkä se, että hän näki oman väsymykseni ja kuinka veli loukkasi minua. Tai ehkä hän vain väsähti ja päätti itse lopettaa. En tiedä, mutta meillä on onneksi vielä monta vuotta aikaa opetella näitä asioita yhdessä.

Sinä iltana aloin pohtia tunteita taas hieman syvällisemmin ja kuinka tunteita olisi hyvä käsitellä. Kirjasin ylös tämänhetkisiä tunteitani, mitä tuli mieleen:

Ahdistus

Koronan aiheuttama vapauden riisto loi ahdistavan tunteen. Olemme tottuneet kovin vilkkaaseen elämään ja näemme paljon ihmisiä päivittäin. Oma perhe 24/7 omassa kodissa, on toisinaan todella ahdistavaa.

-> Yritämme molemmat vanhemmat käydä edes pari kertaa viikossa ihan yksin lenkillä. Työrauhaa tässä talossa on vaikea saada, eli siten ei paljoa omaa aikaa saa.

Kiristys ja ärsytys

Epätietoisuus luo kireyttä. Kun vain tietäisin koska tämä loppuu, niin voisin vaikka seistä päälläni loppuajan. On päiviä, kun ärsyynnyn ihan kaikkeen. Lapsiin, mieheen, kotiin, ilmaan… ihan kaikkeen. Tarvitsisi taukoa, mutta sitä ei vaan ole mahdollista saada. Yleensäkin ärsyynnyn kovasti sotkusta. Nyt sitä tulee ja paljon. Toisinaan ärsyynnyn mieheni jatkuvaan pelleilyyn ja sotkevaan elämäntyyliin.

-> Yritän unohtaa koko Koronan. En lue uutisia ja yritän keskittää kaiken energiani vain lapsiin ja kotiin. Myös siivoaminen ja kotiprojekteihin keskittyminen helpottaa. Pyrin vain ymmärtämään ja sivuuttamaan paljon asioita, sekä laskemaan vaatimustasoa. (Esim. siisteyden suhteen.)

Pelko

En oikeastaan pelkää itse tautia, mutta pelkään hieman tulevaa. Koska tämä loppuu? Palaako elämä enää ennalleen? Selviääkö perheemme tästä taloudellisesti? Toki myös pelko taudista meinaa välillä hiipiä mieleen. Onneksi olen toistaiseksi pystynyt pitämään sen loitolla, lasten ja oman mielenrauhani vuoksi.

-> Tähän toimii myös sivuuttaminen. En voi liikaa ajatella asiaa tai antaa pelolle valtaa. Lasten kanssa voisi kyllä pelätä jatkuvasti kaikkea, jos sille tielle lähtee.

Epätoivo ja riittämättömyyden tunne

Tunnen itseni monesti riittämättömäksi ihan tavallisessa arjessamme. Entä sitten nyt, kun myös koulun oppiaineiden sisäistäminen on lopulta minun vastuullani. Lapsia on monta, enkä millään kerkeä auttamaan kaikkia. Sen lisäksi pikkuneiti työllistää omilla tarpeillaan ja kepposillaan. Onko pakko? En vain jaksaisi tätä kaikkea!

-> Olen pyrkinyt sisällyttämään kotikouluumme paljon omia vahvuusalueitani: Kuvaamataitoa, käsityötä, kotitaloutta, liikuntaa ja musiikkia. Lukuaineet ja kielet ovat minun ahdistukseni. Niissä toimitaan opettajien ohjeiden mukaan, mutta kuitenkin hieman rennommalla otteella. Liikkumisesta ja siivoamisesta minulle jää tunne, että olen tehnyt jotain hyödyllistä ihan vain itseään varten.

Viha

Tunnen myös vihaa tätä tilannetta kohtaan. Välillä herää tunnemylläkkä, jossa mietin: Minkä vuoksi me OIKEASTI olemme eristäytyneet muusta elämästä? Vihaa esiintyy myös joissain opetushetkissä, kun en enää jaksa olla kannustava ja positiivinen.

-> Tähän helpotusta löytyy eniten juttelusta puolison tai ystävien kanssa. Vertaistuki ja turhautuneisuuden purku sanoiksi helpottaa kummasti.

Rakkaus

Päällimmäisenä olen onnekseni huomannut vallitsevan rakkauden! Ennen kaikkea puolisoani kohtaan, mutta myös lapsiani. Olen kiitollinen, että saamme olla yhdessä ja olemme terveitä. Rakkaus on voimistunut entisestään, kun olen saanut viettää aikaa kaikkein tärkeimpien kanssa.

Onni

Olen hyvin onnellinen siitä, että saan olla kotona opettamassa lapsiani. Saan touhuta kotiasioita. Nostan todella hattua niille vanhemmille, jotka joutuvat tähän kaiken päälle tekemään vielä itse töitä. Etätöitä lasten rinnalla tai ovat töissä ja huolehtivat tästä kaikesta töiden jälkeen. Olen myös äärimmäisen onnellinen meidän kodista. Meillä on iso talo, joka on jälleen kerran tullut oikein kunnolla hyötykäyttöön.

Ilo

On ilo seurata lasten koulutehtävissä onnistumista. On ilo touhuilla yhdessä kivoja asioita. On ilo seurata, kuinka hienosti lapset ovat tähän sopeutuneet ja hitsaantuneet yhteen. Toki edelleen on riitoja, mutta ei ehkä enää niin pienistä.

Ylpeys

Tunnen ylpeyttä lapsistani:

..Kuinka esikoinen hoitaa lähes koko koulun itsenäisesti ja hyvin tunnollisesti.

.. Kuinka meidän perfektionisti on kohdannut haasteita ja olemme yhdessä ylittäneet ne loistavin lopputuloksin.

.. Kuinka meidän pieni ekaluokkalainen on jaksanut keskittyä ja tehdä vaikeitakin tehtäviä.

.. Kuinka tarhalainen sopeutuu kaikkeen niin hienosti ja on oppinut upeita asioita veljien rinnalla.

.. Kuinka upeasti pikkuneiti kasvaa ja oppii uutta kaiken tämän seassa.

.. Ja viimeisenä meistä vanhemmista, kuinka olemme onnistuneet tässä kaikessa.

Luottavaisuus

Kaiken pohjalla pyrin pitämään vahvan luoton elämään ja sen valmiisiin tarkoituksiin. Tällä kaikella on jokin isompi tarkoitus, mitä en vielä ehkä voi ymmärtää. Luotan siihen, että tästä seuraa paljon myös hyvää. Meidän omalle perheelle, mutta myös luonnolle ja muille.

Lasten päälimmäiset ikävät tunteet ja kuinka pyrimme auttamaan niissä:

Ahdistus ja ärsyyntyneisyys

Meidän kaikki lapset viihtyvät kotona, eikä harrastuksia tai kaverikyläilyjä normaalisti ole paljoakaan. Heidän elämä ei siis ole niin paljon muuttunut. Kuitenkin kaikki kotona 24/7 alkaa ahdistaa toisinaan ihan jokaista. Osalla näkyy myös selvä ahdistus siitä, ettei näe kavereita. Epätietoisuus ahdistaa myös lapsia.

Veljekset ovat muutenkin taitavia ärsyttämään toisiaan. Kaikilla on oma vahva ärsytyskeino: Toinen sählää, toinen tekee pientä kiusaa, kolmas ilmeilee ja neljäs lässyttää. Mikä milloinkin on laukaisija. Nyt kun kavereita ei ole vaihteluksi, nousee ärsyttämisen tarve

-> Vähentääksemme ahdistusta ja ärsyyntymistä, yritämme silloin tällöin jakaa porukkaa parhaamme mukaan. Silti tuntuu, että he ovat kuin takiaisia ja hetken päästä erotuksesta he jo painivat kasassa olkkarin lattialla. Normaalisti erotamme porukkaa ottamalla osan mukaan kauppaan tai muille asioille. Nyt sitä vaihtoehtoa ei ole ja erottelu pitäisi tehdä talon sisällä. Onneksi heidän ikä on edes vähän jakanut heitä kahteen porukkaan. Oma rento ote tähän tilanteeseen tarttuu lapsiin. On turhaa aiheuttaa heille ylimääräistä huolta tästä kaikesta.

Turhautuminen ja raivo

Lapsen on vaikea hahmottaa koulusta tulleen tehtävälistan pituutta. Sanalliset ohjeet tuntuvat helposti liian pitkiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pelkästään listan näkeminen voi aiheuttaa ahdistuksen ja turhautumisen. Onneksi on ollut aikaa oppia ja huomata, että pitkä lista ei välttämättä tarkoita pitkää tehtävää. Olen myös huomannut, että opettajan ja koulupuitteiden puuttuessa on lapsenkin helpompi luovuttaa.

Veljesten elämään kuuluu paljon taistelua ja raivon purkauksia. Toinen ärsyttää ja toinen raivostuu! Nyt sen lisäksi talossamme on välillä raivoa koulutehtäviä kohtaan. Normaalisti läksyt sujuvat melko mallikkaasti, eikä ne ole paljoakaan aiheuttanut raivonpuuskia. Nyt on vaikea suhtautua äitiin opettajana ja tähän koko epämääräiseen tilanteeseen. Mitä on oikeasti pakko tehdä ja mitä voi tehdä vasemmalla kädellä? Ketä varten näitä tehtäviä oikeastaan edes tehdään? Täällä on sotkettu tekstejä, katkottu kyniä ja revitty vihkoja.

-> Olen iloinen, että voin toimia kotiopena ja olla läsnä koulutehtävissä. Pystyn silloin paremmin lievittämään turhautumista ja raivoa. Lukujärjestys ja tehtävien jaottelu päiviin ja viikkoihin helpottaa hahmottamista. Vastuun ottaminen vähentää lapsen paineita. Kun päävastuu koulun sujumisesta on nyt vanhemmalla, ei paine paina niin paljon pienen lapsen harteita. Yritän myös parhaani mukaan pitää äidin turhat tunteiden purkaukset minimissä.

"Selviämme tästä yhdessä, minä autan sinua!"

 

Tunteikasta pääsiäistä kaikille!

Aami

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *